Rakas Porkkalanniemi

Myönnettäköön heti alkuun, että rakastun helposti. Etenkin luontoon. Porkkalanniemi on yksi rakkauden kohteistani, joten kerron suhteestamme hieman lisää.

Kiemurteleva maantie ajettaessa kohti Porkkalanniemeä joko hypnotisoi tai saa huonovointiseksi. Minut se toivottaa tervetulleeksi kerta toisensa jälkeen, ihastumaan, nauttimaan, hengittämään, rauhoittumaan, tutkimaan ja tarkkailemaan ympäröivää luontoa ja merta.

Tein ystävän kanssa maaliskuisen retken Porkkalanniemeen, yhteen suosikki retkikohteistani eteläisessä Suomessa. Tällä kertaa laitoimme jalkaan lumikengät, koska lunta oli maassa vielä suhteellisen paljon ja meillä oli testissä uudet lumikengät. Maaliskuun jäille emme enää menneet, mutta rohkeita jäällä liikkujiakin paikalla oli. Sää oli sumuinen ja utuinen, juuri sellainen kuin Porkkalanniemeltä odottaa saattaakin. Talviseksi retkipäiväksi ilma oli leuto, joten kuuma tuli nopeasti.

Porkkalanniemi on jaettu useaan eri virkistysalueeseen, joka saattaa luoda alueesta hieman pirstaloituneen ja sekavan kuvan. Ulkoilijat saattavat helposti keskittyä samalle alueelle, mutta silti aina on tuntunut siltä, että omaa tilaa on riittävästi kaikille. Ruuhkaisimpinakin aikoina pelkkä meren tuijottaminen saa varmasti kenet tahansa unohtamaan ympärillä tapahtuvan. Myös Reppuretken Olli kirjoitteli vastikään omasta epäsesonkiretkestään Porkkalanniemeen, suosittelen kurkkaamaan.

Mulle Porkkalanniemi näyttäytyy ennen kaikkea mystisenä paikkana. Samoin kuin viime talven retkellä Porkkalanniemessä, tälläkään kertaa ei meren rannalla tuullut yhtään. Sitä on oikeasti vaikea käsittää, kun tuuleen on niin tottunut. Nautin tällä kertaa älyttömästi harmaasta kelistä, jossa eri sävyt maassa ja horisontissa sulautuivat toisiinsa luoden kaikesta yhtä isoa tilaa. Jo tuo harmaus kauneudessaan olis riittänyt, mutta tokihan siihen oli vielä ripaus taikaa lisättävä. Uskomattoman kaunis lumisade alkoi juuri samalla hetkellä, kun pääsimme asettumaan viralliselle taukopaikalle katoksen alle.

Talvinen jäätynyt meri ja pienet saaret horisontissa, rantametsän huojuvat puut, hitaasti alas leijaileiva lumisade. Tarvitseeko sitä ihminen muuta rakastuakseen?

Maltoin lumisateen fiilisteltyltä hetken evästelläkin. Joku paistoi tulilla makkarat. Me lämmitettiin kotona valmistettu pannari ja keitettiin nokipannukahvit, samalla jutustellen paikalle saapuneen pariskunnan kanssa. Mies kertoi itseään kutsuttavan joutsenkuiskaajaksi. Hän kehotti myös meitä rohkeasti juttelemaan linnuille ja oli vakuuttunut, että yllättyisimme vastauksesta. Porkkalanniemi onkin oiva paikka lintujen tarkkailuun. Mehän käytiin siellä reilu vuosi sitten Kaisan kanssa seuraamassa lintujen muuttoa, retken tunnelmia löytyy täältä. Tuolloin meidän ylitse liihotti yli 5000 kurkea ja näky oli kyllä ihan käsittämätön. Aivan varmasti meen seuraamaan muuttoa tänäkin vuonna.

Kotimatkalla mietiskelin ystävää, jolle kerroin viime kesänä Porkkalanniemestä. Hän oli poikaystävänsä kanssa päättänyt vähän myöhemmin syksyllä lähteä Porkkalanniemeen telttailemaan. Tuolta retkeltä mun puhelimeen tuli viestinä valokuva. Kuvassa oli punertavan auringonlaskun edustalla ystäväni käsi ja kädessä kihlasormus. Ai että, vieläkin tulee aikamoisia onnen väreitä.

Tulevana kesänä aion itse ainakin riippumattoilla rakkaassa Porkkalanniemessä ja ehkäpä houkuttelen enemmänkin ystäviä mukaan rakastumaan paikkaan. <3

Kirjoittanut Ella